?

Log in

No account? Create an account
Oho. Sain kaivaa tämän päiväkirjan unohduksista, kun yksi yhdeksäntoista vuotta täyttänyt tyttönen huhuili minua. Ajattelin ensiksi vain jatkaa puuhiani huhuilusta huolimatta, mutta sitten ajattelin, että on aika epäkohteliasta ja ikävää olla vastaamatta ystävällismieliseen huhuiluun.

Tosiasiahan on se, että väsyn projektiin kuin projektiin - ja projektina olen tänne kirjoittamista pitänyt. En minä tänne jaksa kirjoittaa, ellen saa tehtyä siitä (kirjoittamisesta) jollakin lailla tärkeämpää. Tämähän vaatii kuitenkin aika paljon ponnisteluja, keksiä jotakin sanottavaa elämästä jossa samaan aikaan ei tapahdu mitään ja tapahtuu paljonkin. Jostain syystä minä olen saanut kokea enemmän sitä osuutta jossa ei tapahdu mitään.

No mutta olen kuitenkin edennyt aika paljon kaikenlaisissa asioissa. En ole stressaantunut - kaikki pakolliset asiat on nyt joko suoritettuna tai sitten vasta monen kuukauden päässä edessä päin. On oikeastaan aika hankala totutella tällaiseen uudenlaiseen vapauteen, jota en ole kokenut sitten eskarin alun. Kuukausitolkulla täysin vapaata aikaa. Vielä en tiedä mitä tekisin, mutta enköhän viimeistään muutaman viikon päästä tiedä.

Nyt olen aika yksinäinen. Koulukaverit jäivät kouluun, ja siihen yhteen, jonka kanssa olin muuten vaa, kylmetin välit. Niin, minä tein sen ihan tarkoituksella, koska huonossa ystävyyssuhteessa roikkuminen on vain haitallista. Eikä se siitä parantunut vaikka yritti, vuosikausia. Nyt minulla on jäljellä enää yksi tyttö, jonka ajatuksista en tiedä mitään, koska se ei puhu. Minun täytyisi saada se puhumaan, mikä on vaikeaa, koska en itsekään puhu hirveästi. Kahden hiljaisen suhdehan on vaikea, ainakin aluksi - niin kuin joskus ehkä olen tänne kirjoittanutkin.

Katsotaan nyt, miten jaksan tänne vastaisuudessa kirjoittaa. Oikeastaan nyt minun elämäni on sellaisessa tilassa, että voisin jopa keksiäkin kaikenlaista kirjoitettavaa. Kunhan pääsisin taas kirjoittamisen päästä kiinni.
Niin moni asia on niin ihmeellistä, kun tarkemmin ajattelee. Mutta siksi niitä ei viitsikään ajatella, koska muuten kuolee ihmetykseen.

Minusta tuntuu etten edes muista miltä tuntuu olla rakastunut - tai oikeammin, tiedänköhän edes. Ehkä en ole koskaan rakastanutkaan. Hyvin surullista. En osaa nykyään edes itkeä, tuntuu vain hirvittävän yksinäiseltä ja tyhjältä. Kuulostaapa kliseiseltä, mutta tyhjältä tosiaan tuntuu. Päivisin en osaa tehdä enää muuta kuin kaivata jotakin ihmistä, jolle voisin sanoa edes yhden lämpimän sanan ja jolta voisin saada jotain tunnetta takaisinkin. Jotain muutakin kuin "mitäs oot tehny tänään". Mutta mistä minä sellaisen ihmisen ikinä löydän, kun en kenenkään seurassa osaa olla omana itsenäni, ja jo ensikohtaamisella olen luovuttanut.

Näin syksyn sateisina päivinä minun käy sääliksi kastematoja. Niitä näen monia ja monia aina koulumatkani varrella, asvaltilla, osa tallattuina lituskoiksi. Ensimmäisenä päivänä pelastin yhden madon, mutta sitten totesin että se on mahdoton työ. Madot vain tulevat tallatuiksi asvaltilla, sille ei mahda mitään. Onhan se vähän haikeata, mutta toivottavasti niitä on riittämiin vielä siellä mullan ja muun maa-aineksen seassa.

Oho, nyt valuikin joku vesitippa silmästä.

Voi, voi sinun sydäntäsi, tyttöparka,
ja voi mua onnetonta,
kun sydämesi ikkunat aina on auki
ja niitä on liian monta.

Minä myös olen ollunna kerran siellä
ja istunut illan ja toista.
Mut huu! sitä vetoa ja prrrr! sitä tuulta –
en, en ole nähnyt mä moista.

Ken ei usko, se käyköhön koittelemassa,
ja minä en käske, en kiellä, –
mut sitä minä ain olen ihmetellyt,
miten itse sa tarkenet siellä.
Eikö ole selvää, että jos kaksi sisäänpäinsuuntautunutta, ujoa ja epäseurallista ihmistä yrittää tulla juttuun keskenään, niin siitä ei tule mitään? Sitä minäkin. Koulussa yritän olla yhden tytön seurassa niin paljon kuin mahdollista, mutta ei me olla kuin hiljaa. Ei se toisaalta välillä haittaa, mutta joskus olisi kiva puhuakin jotain. Ja siksi en uskalla nähdä sitä koulun ulkopuolella, koska jos en sittenkään saa sanottua mitään, niin on hölmöä vaan istua ja tuijottaa seiniä. Koulussa sellainen toiminta on sentään ihan normaalia.

Minulla on kuitenkin kiire tutustua siihen tyttöön ja luoda jonkinlainen suhde koulun ulkopuolellakin, koska pian koulu loppuu ja sitten emme näkisi enää koskaan. Siinä olisi sellainen tyttö joka olisi kaikin puolin sellainen josta voisin pitää, kunhan me vain puhuttaisiin jotakin.
Ihmiset ovat ihan ihmeellisiä.Olemmekohan itse tehneet elämästä tällaista? Olivatko kivikautiset ihmiset yhtä sekaisin ihmissuhteineen ja elämineen kuin me, vai onkohan tämä kehittynyt tällaiseksi hiljalleen.. Onkohan minkään muun eläinlajin elämä yhtä hankalaa kuin ihmisen.

Hirveän väsyttävää aikaa tämä ylioppilaskirjoitusaika. Englannin kuuntelu meni kyllä äärettömän hyvin, alustavat pisteet 82,5 / 90! En saanut noin hyviä pisteitä kertaakaan englannin kuuntelukurssin aikana, joten olen aika ihmeissäni. Jos en aivan huonoimmillani ole kirjallisessa osuudessa niin enköhän minä een kirjoita. Psykologiasta tavoittelen ämmää, saas nähdä joudunko kokeen jälkeen pudottamaan tavoitetta jälleen.. En jaksa kiinnostua psykologiasta enää ollenkaan. En jaksa kiinnostua mistään muusta kuin ruotsista.

Nyt on maailman kivoimpia säitä. On kylmä niin että posket värisee ja saa laittaa jo pitkähihaisen paidan, mutta silti aurinko paistaa ja puissa on vielä lehtiä. Tällainen sää minulle tulee mieleen kun ajattelen Pohjoismaita, ei mikään luminen sää ollenkaan. Tuleekohan tänä talvena lunta kun viime talvena ei oikein tullut? Tekisi kohta mieli muuttaa lumen perässä pohjoisempaan.
Eilen pääsin inssin läpi, ja nyt olen hirveän iloinen. Inssityyppi oli armahtavainen, tein kuitenkin aika paljon virheitä ja ajoin epävarmasti. Mutta nyt voin vihdoinkin keskittyä pelkästään kirjoituksiin, tosi helpottavaa. Olen aika hyvillä mielin menossa maanantaina englannin kuunteluun, olen saanut kuuntelukurssilla harjoitella niitä kuunteluita niin paljon että se menee varmaan iha hyvin.

Täällä meillä päin valehdellaan ja petetään lupauksia. Neljä vuotta sitten mietin että miksi olen tällainen, miksi valehtelen ihmisille, mutta nyt vanhempana huomaan että meidän koko perhe toimii niin. Vanhemmat etunenässä, tietenkin, niitä varmaan voisinkin syyttää tästä huonosta tavasta. Aika ikävää, olen kyllä tietoisesti yrittänyt päästä tavasta eroon, mutta se on vähän vaikeaa kun tavat ovat juurtuneet niin syvälle. En minä isoja valheita päästä, mutta pieniä valkoisia sitäkin useammin ja liioittelen asioita. Se ärsyttää jo itseänikin. Mutta ehkä vuosien päästä olen parempi ihminen tässä asiassa.

Eilen sanoin yhdelle ihmiselle että kaikki heveys (siis tulee sanasta hevi) on minusta kadonnut kun ei ollut mitään mustaa päällä, ja se sanoi että nyt minulla on luomu-tyyli kun oli maanruskea paita ja ruskeanvihreät housut. Se oli minusta aika kivasti sanottu.
Kolmen ja puolen viikon päästä ei ole enää mitään jännitettävää. Tällä tavalla minä yleensä selviän näistä hurjista ajoista, ajattelemalla aikaa vähän eteen päin.

Syksy alkaa jo hyvää vauhtia olla täällä, se tarkoittaa myös sitä että höstfest lähestyy. Me vietetään aina perheen kanssa höstfestiä, se on jonain syyskuun iltana kun on jo pimeää. Istumme puugrillin ääressä ja grillaamme jotain ja piha on täynnä lyhtyjä. Eilen tuli ihan höstfest-tunnelma kun katselin ensimmäistä kertaa tähtiä tänä syksynä ja oli tosi kylmä. Iltaisin meidän pihalla on aika jännittävää, kun siellä on niin paljon elämää. Siilin olen nähnyt joka vuosi, ja hiiriä ja ties mitä muita myyriä ja päästäisiä siellä onkaan. Jäi muuten tänä vuonna kokematta niiden linnunpöntössä olleiden poikasten pesästälähtö. Joku päivä vain totesimme ettei piipitystä enää ole kuulunut moneen päivään, mutta poikasia emme kyllä koskaan nähneet. Höh.

Tänään menen katsomaan yleisurheilun Suomi-Ruotsi-maaottelua! Se on paras urheilutapahtuma mitä tiedän :)

3. elok. 2008

No huh, olipas tuo työ erilaista kuin kuvittelin. Ja sanon olipas, koska se on kohta jo ohi, enää kolme päivää ensi viikolla. Onneksi, näen nimittäin jo painajaisia niistä potilaista ja aikaisten aamuherätysten takia olen jatkuvasti kuolemanväsynyt. Joudun kahdeksanaamuina heräämään kuudelta, koska työmatka kahdella bussilla kestää niin kauhean kauan. Olisipa vaan ollut jo se ajokortti niin olisin voinut mennä autolla joka päivä.

Noniin, eihän niiden potilaitten kanssa mitään voi keskustella, suurin osa on täysin dementoituneita ja ne harvat jotka eivät ole ovat muuten vaan aivan katkeroituneita, joten ne vaan valittavat joka asiasta tai kehuskelevat suvullaan. Enkä ruotsiakaan ole saanut yhtään puhua, HÖH.

Perjantaina oli ihan kauhea sade, satoi rakeitakin niin että maa tulvi ja kenkäni ja housuni ja paidanhelmani kastuivat aivan läpimäriksi (minulla oli sateenvarjo niin paidanhelmasta ylöspäin pysyin aika kuivana.) Ukkosti ja salamoi, ja minua rupesi hymyilyttämään jo sisällä sairaalassa kun tiesin että kohta pääsen ulos ja valot välkähtelivät kun salamoi ja kaikilla hoitajilla ja potilailla oli sellainen "Hui!"-tunnelma mutta silti hymy kasvoilla. Se oli ihmeellistä, ulkonakin niin monet ihmiset hymyilivät ja tahtoivat kasvoillaan selvästi sanoa "Iiik me kastutaan", ja päin vastoin kuin luulisi se näytti olevan kaikista niin hauskaa. Ehkä se oli sitä ettei sellaisia myrskyjä satu kovin usein.
Menen huomenna kesätyöhön Puolarmetsän sairaalaan neljäksi viikoksi, eli loppu kesälomaksi. Siellä saan seurustella mummojen ja pappojen kanssa ja syöttää niitä ja huonoina hetkinä tehdä joitain toimistohommiakin. Odotan aika jännityksellä tuota (mitäpä en jännittäisi), vaikka ei itse työ varmaan kovin raskasta olekaan (tai tiedä sitten miten hankalia potilaita siellä on). Eniten jännittää kuitenkin se, minkälaisia muut työntekijät ovat ja kaikki käytännön järjestelyt, kuten esimerkiksi paljonko on taukoja (että ehdinkö syödä joka välissä etten kuole nälkään niin kuin edellisessä työpaikassani) ja ylipäänsäkin että milloin siellä tehdään ja mitäkin. Mutta kun nuo nyt ensimmäisten päivien aikana selviävät niin eiköhän siellä ole ihan hauskaa. Minusta tosin tuntuu että odotan niiltä vanhuksilta jo nyt liikaa, eivät kai ne sen enempää filosofeja ole kuin muutkaan ihmiset, mutta silti odotan kuulevani niiltä joitain hienoja elämänviisauksia.
Harmi että muumikirjojen uusien painosten kansikuvia ja takakansitekstejä on muutettu, niin että mistään ei kai taida saada enää uutena muumikirjoja sellaisena kuin Tove oli ne suunnitellut. Tai joitain kirjoja kyllä, mutta esimerkiksi Muumipapan urotöistä en löytänyt nettikirjakauppoja selatessani yhtäkään oikealla kansikuvalla varustettua kappaletta, siis sillä jossa Muumipappa seisoo keskellä kukkien ja ystäviensä muodostamaa seppelettä. Tylsää, no onneksi minulla on noista kirjoista aika vanhat painokset (oikeilla kansikuvilla jopa), mutta kun ne ovat niin huonossa kunnossa ja osassa on päällä tyhmät kirjastomerkit ja -muovit (kirjaston poistoja kun ovat.) Yritän lukea seuraavaksi Muumipapan urotöitä ruotsiksi, saas nähdä mitä siitä tulee. Olisipa ruotsi minulle yhtä helppoa kuin englanti - unelmani on että se jonain päivänä onkin.

Latest Month

maaliskuu 2009
S M T W T F S
1234567
891011121314
15161718192021
22232425262728
293031    
Sivun tarjoaa LiveJournal.com